Paluu menneisyyteen

Tuiskun rauhallista ja intesiivistä jäljestämistä

Joskus muinoin 70-90-luvuilla palveluskoirat opetettiin jäljestämään metsässä. En muista edes kuulleeni mitään pellolla jäljestämisestä, makkarajäljestä makkararuudusta nyt puhumattakaan. Koejäljet olivat 2 x pitemmät kuin nyt, esim alokasluokas jälki 1 km. Jälki lähti kaikissa luokissa 50 m x 50 m ruudusta ja kulki joko 2 neljänneksen läpi tai voittajaluokassa vain yhden neljänneksen läpi ja etsintäaikaa oli 5 min.

IPO:n rantauduttua kaikki koirat alettiin opettaa makupaloilla pellolla/nurmikolla. Hyvä niin ja siitä lähtien itsekin olen kylvänyt makkaroita pellolle/nurmelle ihan kyllästymiseen saakka.Ihan hyviä jälkikoiria näinkin olen saanut ja makkarajälki on sopinut mustaterrierin ja snautserin temperamentille.
Nyt tämä käsissäni oleva aussinpoikanen ei syty makkarajäljestä.En ole edennyt sen kanssa suhteessa työn määrään. Pimun jäljestys on purskeista, toki syö namit nurmikolta ja pitää nenän maassa, mutta kaikki ei ole kohdallaan. Parikymmentä  20-30 m:n pituista jälkeä on jo takana enkä ole alkuunkaan tyytyväinen. En itse asiassa edes vielä tiedä osaako se jäljestää vaiko ei. Sisäinen ääni pääni sisällä kehoitti antamaan koiralle tilaa ja haastetta.
Toistelin itselleni, ettei koira mene rikki vaikka panen sen nyt tekemään sellaista mitä en ole varsinaisesti opettanut. Tai ehkä olenkin...

Tein vähän risukkoiseen metsään 150 m-200 m pituisen jäljen, jolle asettelin, en lihapullia, vaan ihan 8 virallista jälkikeppiä. Pimu hillui jo häkissään ja kun olin saanut jälkiliinan kiinni se oli ihan sutena menossa metsään, nappasi jäljen ja lähti sata lasissa seuraamaan sitä.Annoin sille kunnolla liinaa ja jouduin jarruttamaan keppien kohdalla. Parin ekan kohdalla oli vähän ymmällään, mutta kehoituksestani nosti ne mulle, sitten alkoi pysähtyä kepillä ja viimeisen nosti ihan itse mulle käteen. Pari kertaa yritti mennä suoraan metsään vaikka jälki kulki tien suuntaisesti, joka taisi olla vaikeaa kun aina kaikki kiva on tapahtunut kaukana tiestä ( maalimiehet, esineet).
Jos olin jossain vaiheessa sitä mieltä, että tämän pieni eläin ei ollut paikalla kun jäljestämisen lahjoja jaettiin niin olinpa tosi väärässä. Pimun jäljestäminen on eteenpäin pyrkivää, rynnivää saalistamista. Kepeistä pitää saada entistäkin tärkeämpiä hyvällä palkkaamisella, jotta muistaa keskittyä niiden etsimiseen. Tarkkuus myös lisääntyy kun keppejä on paljon.

Doriksen tyylikästä jäljestämistä

Jäljestämisessä pitää olla tappamisen meininkiä ja sitä minulle Pimu tarjoili. Motivaatiota on eikä mottori hyydy, mitä nyt osaan 16 viikkoisesta pennusta sanoa. Mutta suunta on oikea. Olen myös muussa elämässäni oppinut, että jos tavoitetta ei saavuteta eikä edes edetä sen suunnassa joko tavoitetta tai toimintatapoja pitää muuttaa. Tässä tapauksessa ainoa vaihtoehto on toimintatavan muutos.

Ohjaajat tahtovat pysytellä turhankin kauan omalla mukavuusalueellaan eivätkä uskalla siirtyä seuraavalle tasolle. Epäonnistumisen riski on aina olemassa...mutta entäs sitten. Olen itse ollut aina riskinottaja, mutta Pimun tapa ja kyky oppia on erilainen kuin aiemmilla kisakoirillani.En tahdo uskoa mihin se kykenee. Sen sisällä ei hyrrää diiseli vaan  10 sekunnissa nollasta sataan kiihtyvä äkäinen ja nälkäinen bensakone.Se tuntuu hyvältä.