Doris osallistui 29.6.Lahdessa alo jälkikokeeseen. Ajattelin, että ovat pienet kivat iltakisat kun osallistujiakaan ei ollut kuin 8 ja tuomareitakin 2. Tietenkin päivästä kehkeytyi kuuma, suorastaan hiostava. Löyttymäen kenttä on suojassa tuulelta, mutta ei vähäisemmässäkään määrin auringolta, joka koko päivän porotettuaan pilvettömältä taivaalta sai kentän hohtavan kuumuutta.
Sain Doriksen mukaan täysin rinnoin ja meidän seuraamiset olivat myös omasta mielestäni makeat. Vähän hätkähti ekaa laukausta, joka pamahti aika lujaa, mutta piti paikkansa eikä toinen sitten tuntunutkaan enää missään. Henkilöryhmässä ei ongelmia. Jäävien liikkeitten valmistelevat osat olivat hyvät, itse liikkeet varmoja ja luoksetulo nopea. Tasamaannouto oli nopea ja luovutus tiivis: erittäin hyvä+ne tavanomaiset höpinät, jotka kuluu sarjaan ”voisi olla vieläkin nopeampi/tiiviimpi/voimakkaampi”. Doris laukkasi mennessä, mutta ravasi tullessa. EVVK ! Vähän jo myhäilin itsekseni -nyt menee hyvin: loppuhan on ihan piece of cake.
Esineruutu oli tutussa paikassa rinteessä kentän vieressä. Kissanruokakupin kanssa lähdin Doriksen kanssa matkaan ja jätin herkun odottamaan lähelle ruutua. Arvioin ruudun puolenvälin paikan ja seisahduin siihen; siinähän yksi esine ihan varmasti on, juuri siinä ruudun keskellä. En kysynyt koiralta onko hän valmis vaan lähetin ruutuun. Ei hän ollut valmis vaan kääntyi kysymään ”Täh?”. Ok, oletko valmis ? Oikein hyppäsi ilmaan ja vastasi ”Hau= olen” ! Lähti salamana ruutuun ja sai hajun siitä keskeltä, nappasi pienen lelun ja viivana palautti mulle. Piste siitä tyhmästä lähetyksestä meni. En kunnioittanut Doriksen omaa tapaa lähteä, vaan ajoin meidän suoritusta TAAS johonkin meille sopimattomaan muottiin.
Jäljille olimme valmiita jo ennen kuutta ja me kilpailijat toiveikkaana luulimme pääsevämme kotiin ihan ajoissa. Huokailimme ja hikoilimme ensin aikamme kentän reunalla. Seitsemän aikoihin jäljentekijä(t) lähti metsään.Meidät ajatettiin Tampereentien ST1:lle odottelemaan 1½ tunniksi. Puoli yhdeksän aikaan viimeistä alo jälkeä vasta lähdettiin juoksemaan. No, kilpailijat siirtyivät odottelemaan metsään. Kukaan ei tiennyt missä järjestyksessä ja tarkasti ottaen mihin. Kuten usein Lahden kisoissa jälkimaastot sijaitsevat ”Rahametsän” alueella. Sinne meidät sullottiin kaikki pienelle sivutientyngälle sikin sokin. Sen suman purkaminen ei sitten helposti käynytkään kun isot autot eivät niin vaan suostuneetkaan kääntymään järjestäjien ajattelemalla alueella. Lopulta vähän ennen yhdeksää kilpailijoiden autot saatiin järjestykseen. Rahametsän maastot ovat kosteaa, rehevää metsää vailla isompaa välikasvillisuutta paitsi yksi iso vanha, kuiva ja perkaamaton aukkohakkuu. Juuri siihen minut tiputettiin letkasta, juuri siihen oli tehty arvonnassa minulle osunut jälki nro 4. Ratatunnusta ei missään näkynyt, mutta kahdessa rutikuivassa männyssä oli muovinauhat, joiden oletin merkitsevän janan alku- ja loppupäätä. Siinä sitten yksinäni kävelin ja kauhistelin aluetta, joka ei pahempi juuri olisi voinut olla; traktoriuria risteili joka suuntaan, risuja oli juuri niin paljon kuin joskus metsää kaadettaessa sinne oli jäänyt ja janalla risuja enemmän kuin laki sallii. Tästä me ei koskaan tulla selviämään jos edes metsään päästäänkään ! No, siinä tietä hermostuneena mittaillessani huomasin aivan metsän ja tien yhtymäkohdassa lilliputtikapulan, joka ei jotenkin vaan istunut ympäristöön. Lähemmän tarkastelun tuloksena sahatusta päästä löytyi pieni numero 5. Herranjumala 5 ! Varovasti asettelin kapulan millilleen siihen paikkaan, mistä olin sen löytänyt ja juuri oikein päin. Onko viereinen jälki tehty näin lähelle tai peräti päällekkäin, olenko minä odottamassa oikeaa jälkeä vai onko tämä jälki sittenkin jälki nro 5 ? Ovatko kapulat todella näin pienet ? Siinä minä tunnin verran yksinäni mietin eri vaihtoehtoja viilenevässä kesäillassa itikoitten syötävänä; mieleen nousi myös ajatus siitä kuinka vanha jälki ihan oikeasti olisi. Sitten kymmentä vaille kymmenen auton valot lähestyivät eli lähdön aika olisi siis käsillä. Dorista olin yrittänyt pakkojuottaa pitkin iltaa. Kerroin kapulahavainnostani, mutta keppi oli peräisin joltain vanhalta jäljeltä –huh !
Ruuat liivintaskuihin, jälkiliina selväksi ja vähän epäuskoisin mielin jälkikoira ulos autosta. Varmaan valoin epäuskoa koiraankin koska se vähän tahmeasti irtosi vaikka reippaasti vein sitä pitkälle janaa pitkin. Doris seilaili sinne tänne ja ihan janan lopussa kääntyi oikealle, siis jäljelle. Komento ” takaisin janalle” kertoi, että olimmekin takajäljellä. Kääntäminen ei sujunutkaan nyt kuin elokuvissa ja hikipisarat valuivat pitkin otsaani kun innokkaalla, mutta rauhallisella äänellä yritin rohkaista koiraa jatkamaa etsintää. Lopulta Doris varmistui hajusta ja kun tuomarikin lähti pois arvelin olevamme jäljellä. Jäljenajossa oli vielä pientä epäröintiä ja kun keppiä ei noussut mieleeni hiipi synkkä ajatus siitä, että ihan turhaan täällä metsässä ollaan odoteltu ja aikaa hukattu. Kulmakin selvitettiin, mutta missä kapula ? Sitten kuului ihana kolahdus kun koiran hampaat osuivat kovaan puuhun –jes, keppi ! Pääsin palkkaamaan ja vire nousi huomattavasti. Doris tarkisteli edelleen traktoriuria, jollaisia koskaan ei ollut ylittänyt. Osan matkaa jälki kulki ihan pienen metsätien reunassa ja aina välillä eksyi tien puolelle. Ei taida tulla mitään –vai tuleeko –taitaa sittenkin tulla. Aika alkoi uhkaavasti loppua ja tiekin jo häämötti kaukana edessä. 4 keppiä oli noussut ja seuraava on sitten varmaan kuutonen. Ei haittaa- tulos tulee. Seuraavasta kepistä ei löytynytkään ratatunnuksen lisäksi numeroa 6 eli jokainen keppi oli korjattu talteen ja yksi ja se kallein ( 30 p ) vielä edessä. Vähän oli jännät paikat kun yritin psyykata itseäni antamaan koiralle niin täydellisen työrauhan, jonka tulisi vaatimaan selvitäkseen vitoskapulalta kutoselle. Siinä sitten viime minuuteilla vielä yritettiin selviytyä traktoriurista ja liinakin kiertyi ihan huolella käkkyrämännyn ympärille. Sitten se viimeinen keppi kalahti Doriksen hampaisiin ! Bueno ! Ei ole todellista -me selvittiin siitä ! Vaikka Doris ei mikään jälkikoira olekaan on hän uskomaton taistelija. Kaunis kiitos ihana Aina Iloinen Doris !
Missään ei sitten ollutkaan ketään, jolle ne kepit piti palauttaa. Aika meni samalla umpeen kun hilppaistiin metsästä autolle. Sen kummempaa paluuaikaa ei annettu. Sai punainen hiace kyytiä kun yritin löytää jonkun ihmisen järjestävästä seurasta. No, sellainen löytyi nököttämästä yhdestä risteyksestä ja aika hienoa kaivaa taskusta 6 keppiä.
Melkein oli puoliyö ennenkuin oltiin kotona, mutta uni ei meinannut tulla kun adrenaliinit vielä kohisivat elimistössä.
Kyllä tämä vuosi on ollut niin täyskäsi kuin vain voi ikinä olla. Kiitos siitä kuuluu tietenkin niille tärkeimmille eli Darjalle ja Dorikselle, mutta myös treenikavereilleni Pirjolle, Virpille, Annelle, Ramille ja monelle monelle muulle, jotka ovat harjoitelleet kanssani, antaneet hyviä neuvoja ja valaneet uskoa omiin sekä koirieni kykyihin.
"Minäkö muka en jälkikoira ?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti